Takana kaksi viikkoa karanteeninomaista elämää. 14 päivää. Tuntuu kuin ne olisivat valuneet hiekan lailla sormien välistä.

Kaksi viikkoa sitten meidät määrättiin etätöihin. Olen istunut kotona 24/7, ainoat sosiaaliset kontaktit ulkomaailmaan olleet Skypen kautta viestittelevät työkaverit tai Teamsissa pidetyt palaverit. Tai isovanhempien kanssa soitetut videopuhelut. Eskarilainen on ollut kanssani kotona koko tämän ajan, isäviikoilla pelkästään työpäivien ajan. Tällä hetkellä kaipaan hieman omaa aikaa, mutta nyt ei voidakaan lykätä lasta hetkeksi mummolaan. Olemme omillamme nyt. Kaikki oma aika isäviikkona, tuntuu aivan siltä kuin tunnit olisivat olleet minuutteja.

Facebook. Aina kun avaan sen, siihen ilmestyy joku uutinen koronaviruksesta.

Iltalehti. Ensimmäinen otsikko todennäköisesti valkoisella tekstillä ja mustalla pohjalla oleva uutinen koronaviruksesta. Kuolema siellä, kuolema täällä, kuolema koittaa kaikille. Ensin lueteltiin tarkkaan riskiryhmiä, nyt alkaa kuitenkin tuntumaan kuin riskiryhmään kuuluisimme me kaikki.

Mitä enemmän olen viettänyt aikaa keittiössä, sitä enemmän keittiön vanha ulkoasu on alkanut häiritsemään. Olen tehnyt paljon suunnitelmia sen varalle, varsinkin nyt kun on aikaa kotona tuunailla. Tästä enemmän sitten myöhemmin.

Vähän väliä katselen keittiön ikkunasta ulos. Mietin vaan, että kylläpä niitä ihmisiä on liikkeellä kuitenkin paljon. Luin Iltalehdestä ekan positiivisen koronauutisen. Nimittäin tämä meidän eristäytyminen alkaa kuulemma näkymään sairastelulukemissa. Näitä hyviä viboja tarvittaisiin enemmän tsemppaamaan ja motivoimaan kotona pysymisessä. Epätietoisuus kuitenkin valtaa mielen, kuinka pitkään tämä kestää? Sillä välin, kun mässyttelen tuota Mignon-munaa, mietin vaan kuinka pitäisi jotain tehdäkin. Ehkä nyt ensin pääasia kuitenkin, että sopeudutaan uuteen tilanteeseen. Ensinnäkin totutaan kotoiluun ja koitetaan olla sauhuttelematta keuhkoja sen enempää. Pääsiäinenkin lähestyy, eikä rairuohoa olla vielä laitettu. Aikaa kyllä löytyy. Olisi pitänyt vissiin jo laittaa.

Välillä, kun mulle löytyy muutama tunti omaa aikaa, lähden luontoon. Aika usein löydän itseni Brinkhallista veden ääreltä. Siellä oli upea auringonlasku yhtenä päivänä. Kuuntelin illan hämärtyessä vesilintujen ääniä. Ajatella, että kesä on tulossa, vaikka tänään satoikin lunta. Hyvässä lykyssä kesää ei vietetäkään tänä vuonna terasseilla eikä välttämättä ystävien ja läheisten seurassa. Tämä kesä saattaa olla matka omiin mietteisiin ja pakottaa pinttyneenkin kaupunkilaisen etsimään yhteyttä luontoon uudestaan. Ihmiset tulevat tarvitsemaan tilaa vielä pitkän aikaa viruksen jälkeenkin.

Olen lukenut uutisia kirkastuneista vesistä, ilmansaasteiden totaalisesta vähenemisestä, villieläinten paluusta kaupunkien keskelle, jollain tapaa luonnon heräämisestä, kun me ihmiset olemme piiloutuneet kotikoloihimme. Salaa olen häkeltyneen tyytyväinen ja sanaton. Luonto löytää kyllä keinot saadakseen lisähappea, lisäaikaa, lisätilaa. Sillä välin me ihmiset opettelemme löytämään luonnon uudestaan.

Positiiviset asiat näissä kahdessa viikossa on ollut:

- Enemmän yhteistä aikaa pojan kanssa.

- Olla ilman meikkiä. Ongelmaiho saanut puhdistautua totaalisesti.

- Enemmän vapaa-aikaa, aika ei kulu bussimatkoihin.

- Saa nukkua pidempään.

- Aurinko on paistanut joka päivä. Ollut upeita auringonlaskuja. Kirkas taivas, upeita tähtitaivaita.